Ja sitten asiaan. Minä olen ihminen joka suorastaan masentuu kun telkkarissa näkyy mainoksia onnellisen perheen arjesta. Saatikka sitten perheeseen liittyvät elokuvat tai vaikkapa komediasarjat joissa on yhtenäinen perhe. Tajuan nyt olevani hiukan kateellinen ja tiedän siihen syynkin. Isäni oli alkoholisti ja tästä johtuen lapsuuteni ei ole muistelemisen arvoinen asia. Aikuisiällä olen seurustellut kolme kertaa vakavasti ja tavallaan tuolloin minulla on ollut se kaipaamani perhe. Kenties olen vaikuttanut liian kiintyneeltä, rakastanhan arkea ja haluan viettää aikaa kumppanini kanssa. Ilmeisesti näistä kukaan ei ollut se minun oikeani koska he eivät halunneet samanlaista elämää. Ja vaikka eroaminen ei ole koskaan kivaa, olen jälkeenpäin ajatellut että hyvä niin.

En ole koskaan eronnut siksi että toinen olisi pettänyt. Olen eronnut siksi että rakkaus oli loppunut. Tiedän nyt jälkeenpäin että se johtui suhteen hoitamattomuudesta. Tämän viimeisimmän kanssa yritimme selvittää erimielisyytemme. Se oli ikävää, se vain pitkitti eroa ja meinasi tehdä meistä molemmista katkerat. Ei auta jos luonteet ovat erilaisia ja tulevaisuuden haaveet samoja mutta eri vuosikymmenillä.

Minkäläistä miestä sitten "etsin"? Laitoin tuon lainausmerkkeihin koska en tietenkäään varta vasten etsi ketään (kukapa tunnustaisi :)) vaan odottelen rauhassa mitä elämä tuo tullessaan. Niin jäi juttu taas kesken. Minkaläinen sitten olisikaan unelmieni mies? Mies joka viihtyy kotona. Mies jonka mielestä koti on paikka jonne on mukava palata työpäivän jälkeen. Mies jolle koti on pyhä paikka, se jossa ollaan turvassa maailman pahuudelta. Mies joka haluaa kuitenkin hieman suunnitella tulevaisuuteen kaikkea pientä menoa, kuten matkoja mielenkiintoisiin paikkoihin. Kenties satunnaisia viikonloppureissuja rentoutusmielessä. Mies joka harrastaa jotain urheilua mutta ei liian tosissaan. Mies jonka mielestä on rentouttavaa käydä kävely- tai fillarilenkillä , jutella päivän tapahtumista ja nauttia raittiista happihyppelystä. Mies joka tietää mitä tahtoo. Mies joka osaa sanoa myös vastaan jos tarvetta ilmenee. Mies jonka mielestä minä olen maailman ihanin ihminen, vaikka olisin kuinka känkkä. Mies joka arvostaa myös itseään ja tuntee arvonsa. Mies joka on luottamuksen arvoinen ja on tukeni mitä tahansa tapahtuukaan.

Onkohan tuollaisia olemassa?

Tämä kirjoittaminen on muuten yllättävän hauskaa. Huomaan että aloitan kappaleen aiheesta A ja lopetan sen aiheeseen T. Sekavaa mutta ah niin minua.

Eilen ennen nukahtamamistani mietin taas syntyjä syviä. Mieleeni juolahti että kenties mietin asioita liikaa. Mietin tulevaisuuttani (tai siis tulevaisuudettomuuttani) vaikka pitäisi elää päivä kerrallaan. Enhän minä ole mikään oraakkeli, enhän? Tuskin minä voin ennustaa että sitä ja tätä tapahtuu tai on tapahtumatta seuraavan puolen vuoden aikana. Ties vaikka onni odottaisi kulman takana. Tai sitten ei. Turha sitä on miettiä.

Ihana oivallus. Tämä suorastaan piristi.

Olen erakkoluonne enkä hirveästi kaipaa muita ihmisiä. Tarvitsen heitä silloin tällöin mutta pitkä yhdessäolo alkaa ahdistamaan. Sen sijaan sen hetkisen kumppanin kanssa voisin olla 24/7 ihan kivuttomasti, edellyttäen että olemme rakastetun ihmisen myötä myös ystäviä.

Olen sitä mieltä että kaipaan omaa perhettä. Kaipasin sitä jo edellisen suhteeni aikana ja tunsin oloni katkeraksi kun suhteemme ei edennyt toiveitteni mukaisesti. Tietenkin näin sitä miettii josko olisi sittenkin pitänyt hyväksyä se suhde sellaisenaan. Ei, ei ja vielä kerran ei. Miksi tyytyä johonkin? Molemmilla tulee olla hyvä olo suhteessa, mieluummin niin että molemmat saavat siitä irti sen minkä ikinä haluavatkin.

Kävin tänään pitkästä aikaa keskustassa katselemassa joulukoristeita. Miten voinkin olla niin kateellinen kaikille onnellisen näköisille pariskunnille, jotka yhdessä ostelivat koristeita yhteiseen kotiinsa? Tunnen itseni lapselliseksi ajatusteni vuoksi. Olen tietenkin iloinen kaikkien muiden puolesta ja toivon heille kaikkea hyvää. Siitä huolimatta haluaisin itselleni saman onnen. Onko se nyt niin kamalan paljon vaadittu?

Onpa sekavaa tekstiä, pahoittelen. Yritän kirjoittaa suoraan sydämestä ja jos olo on hieman epävarma niin tekstikin on samanlaista. Yrittäkää kestää :).

Oli miten oli, viesti lienee selvä. Elämästäni puuttuu tarkoitus. Käyn töissä mutta sekin on vain tapa hankkia rahaa. Elämäni olisi entistä tyhjempää ellen joutuisi edes viisi päivää viikossa käymään jossain. En inhoa työpaikkaani mutta en halua olla siellä yhtään ylimääräistä hetkeä. Toisaalta minulla ei ole mikään kiire minnekään sieltä. Ota nyt tästä selvää.

Taitaa olla liian myöhäinen ajankohta alkaa pohtimaan sen syvällisempiä. Parempi on yrittää mennä nukkumaan. En nykyään saa kovin helposti unta, mieleeni kun tulvahtaa epätoivo ja ankeus. Olisin niin onnellinen jos saisin jonkun nukkumaan kanssani. Maailman paras juttu on herätä aamulla oman rakkaan vierestä. Äh pitikö tuotakin nyt taas ajatella. Ehkäpä se on minulla joskus vielä edessä.

Ja eikun nukkumaan.